Esperanto on mielenkiintoinen ja ainutlaatuinen kieli. Sitä kutsutaan apukieleksi, sillä se on täysin keinotekoisesti kehitetty, eikä se ole muodostunut minkään luonnollisen kielen pohjalta. Se on vähän kuin salakieli jota kuka vain saa opetella. Esperanto kuitenkin perustuu luonnollisiin, lähinnä romaanisiin kieliin, ja tarkoituksena oli luoda siitä lingua franca, eli kansainvälinen yleiskieli jota käytettäisiin eri kielisten ihmisten välisessä kommunikoinnissa.

Tarpeeseen luotu

Kielen loi puolalainen silmälääkäri L.L Zamenhof 1880 -luvulla, koska tuolloin hänen asuinalueillaan ei ollut varsinaista yhtä yleiskieltä, vaan sellaisena toimivat ranska, saksa ja venäjäkin. Englannin kielellä ei ollut hänen vaikutusalueillaan juuri minkäänlaista asemaa. Zamenhoff halusi kehitellä helposti opittavan kansainvälisen kielen eri kielisten ihmisten väliseen kommunikointiin.

Aluksi Zamenhoff suunnitteli latinan kielen käyttöä tällaiseen tehtävään, mutta totesi sen olevan liian vaikea ja myös vanhanaikainen jotta siitä voisi tulla lingua franca. Englannin kieltä Zamenhoff myös pohti tähän tarkoitukseen, mutta ajatteli sen kieliopin olevan liian vaikeaa tällaiseen tarkoitukseen. Niinpä hän päätyi kokonaan uuden kielen luomiseen.

Zamenhoff työskenteli kuusi vuotta tutkiakseen teorioitaan kielitieteestä, kehitti kieltä ja opetti sitä opiskelutovereilleen. Tsaarin sensuurin vuoksi salanimi tälle työlle oli Dr Esperanto. Kieli oli valmis julkaistavaksi 1887, jolloin sen ensimmäinen kielioppia ja sanastoa sisältävä kirjallinen teos Unua Libro julkaistiin. Varsinainen esperanton kielioppi ja kielen perusteos on kuitenkin Zamenhoffin kirja Fundamento de Esperanto.

Esperanto alkoi levitä, aluksi Venäjälle ja Itä -Eurooppaan, mutta jo 1800 -luvun viimeisinä vuosina myös Länsi -Eurooppaan. 1900 -luvun alussa kieli saavutti myös muun maailman, ja vuonna 1904 aika oli valmis ensimmäiseen esperantokongressiin. Se pidettiin Ranskassa ja osallistujia oli 30 maasta. Tässä ensimmäisessä kongressissa Zamenhof irrottautui esperantoliikkeen johtajuudesta jottei hänen asemansa ja juutalaisuutensa hidastaisi kielen leviämistä. Tästä vuodesta lähtien, sotia lukuunottamatta, on järjestetty esperanton kielikongresseja vuosittain.

Asema nykypäivänä

Esperanto levisi voimakkaasti 1920 -luvulla ja sitä myös suositeltiin Kansainliiton toimesta opettamaan kouluissa. Innostuneita oppijoita riitti ja kieltä opetettiin myös Suomessa. Sotavuodet, ja erityisesti juutalaisvastainen liike saivat kuitenkin aikaan voimakasta takapakkia esperanton maailmanvalloitukselle, sillä sen koettiin olevan paitsi juutalaisten myös vakoojien kieli. Samoin 1950- ja 1960 -luvut olivat vaikeaa aikaa, koska esperantoa pelättiin käytettävän propagandaan. Mutta jo taas 1970 -luvulla tilanteiden neutralisoiduttua esperantoliike nosti päätään, ja se alkoi levitä uusille alueilla kuten Iraniin sekä Afrikan maihin.

Edelleenkään esperantolla ei ole virallisen kielen asemaa missään. Puhujia sillä arvioidaan olevan äidinkielenään 1000, sujuvasti käyttäviä 10 000 ja tyydyttävästi hallitsevia 1 000 000. Määrien arviointi on kuitenkin hyvin hankalaa, koska esperanto ei ole minkään valtion tai instanssin pääkieli.

Esperanto on kuitenkin voimissaan. Kielellä julkaistaan kirjallisuutta ja musiikkia, ja kirjeenvaihto sekä nykyisin myös internet ja sosiaalinen media pitävät kielen puhuttuna. On kuitenkin selvää että englanninkielen vahvistuva asema maailman yleiskielenä on vienyt esperanton mahdollisuuden enää päästä siihen asemaan.